Taustat ja alkukehitys (1934-1938)

Unelma kaikkien saksalaisten kansanautosta on lähtöisin tohtori Ferdinand Porschelta. Vuonna 1934 hänellä oli visio kaikin puolin toimintakykyisestä ja luotettavasta ajoneuvosta, joka olisi vaativista ominaisuuksistaan huolimatta rakenteiltaan suhteellisen kevyt. Auton tuli tarjota tilat neljälle ihmiselle, yltää vähintään 100 kilometrin tuntivauhtiin ja kyetä vaivatta nousemaan 30 asteen kulmassa olevia mäkiä.

Porsche tarvitsi kuitenkin visiolleen vahvaa tukea, jotta toteutuminen ei jäisi vain haaveiden asteelle. Hitler kiinnostui kansanauton ideasta osin kansallissosialistiseen ideologiaansa liittyvien propagandatavoitteidensa vuoksi, osin Saksan teollistumiseen tähtäävien suunnitelmiensa vuoksi. Tavoitteena oli, että tavallisilla työtätekevillä saksalaisilla olisi varaa ostaa auto, jolla liikkua kätevästi paikasta toiseen. Porsche ei ollut kiinnostunut sotkeutumaan politiikkaan ja epäröi kovasti Hitlerin tukea. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan silloisessa Saksassa ollut, joten yhteistyöhön ryhdyttiin kaikesta huolimatta.

Lokakuussa 1936 aloitettiin Daimler-Benzin valmistamien kolmen prototyypin ankarat testaukset. Tohtori Porsche puolestaan haki samalla Yhdysvalloista lisätietoa autoteollisuuden uusimmista valmistusmenetelmistä. Vaativat koeohjelmat viivästyttivät kansanauton tuotannon käynnistymistä. Saksalaisille täsmälliseen tapaan testaukset olivat äärimmäisen tarkkoja ja kaikki tulokset kirjattiin säntillisesti ylös.

Yhteistyö Hitlerin kanssa ei ollut mutkatonta. Muun muassa auton nimeäminen johti erimielisyyksiin. Hitler nimesi sen ensin KdF-Wageniksi (Kraft durch die Freude = voimaa ilosta), mikä viittasi ammattiliittojärjestö Deutsche Arbeitsfrontin (DAF):n erääseen osastoon. Tohtori Porsche ei ihastunut alkuunkaan tähän nimen poliittiseen ulottuvuuteen.

Tuotantoon valjastettu maailman suurin autotehdas Hannoverin itäpuolella kärsi myös ankarasta työvoimapulasta, minkä johdosta työntekijät hankittiin kyseenalaisin keinoin Mussolinin johtamasta Italiasta. Rakennustyöt pyrittiin kaiken lisäksi rahoittamaan kansalaisten varoilla. Jokaiselle saksalaiselle tarjottiin säästökirjaa 5 markan viikkomaksulla, joista koostuisi lopulta autolle kaavailtu kiinteä 900 markan hinta. Rahaa kerättiin tällä keinoin lähes 270 miljoonaa Saksan markkaa, mutta yksikään säästäjistä ei tosiasiassa koskaan edes saanut autoaan.